Rikoin ehkä henkilökohtaisen ennätykseni siinä miten kauan voi olla sanomatta mitään isossa porukassa (ja se on jo aika hyvin, kuulkaas, koska siinä yllän hämmästyttäviin suorituksiin). Puhumisen sijaan keskityin katselemaan lintuja ja auringonlaskua, hymyilemään muiden jutuille ja potemaan Toby-oloa ja tekemään tyhjyydelle Toby-ilmeitä kun muut ei nähneet. Oi voi. Niin, sille on joku syy että tämä täällä on minun lempilainaukseni lempikirjastani (sen sanoo Bobby A Home at the End of the Worldissa, Bobby on ihana). Liian usein tuntuu siltä että olen loukossa jossain sisälläni eikä minulla ole mitään ulospääsyä, kamala ahdistava tunne.
Tavastialla soi Lisztomania ja Arcade Fire ja Cure ja Smiths ja siellä oli joku hassu poika joka hyppeli kanssani Common Peopleen (are you sure you want to live like common people), siellä oli taas aika onnellista. Viimeisenä kappaleena soi Comforting Sounds. Ja vaikka tanssin sitä hyvin onnellisesti hymyillen kahden hurjan kivan tytön kanssa, mietin että niin, nothing is pure anymore but solitude. Ja se tekee minut usein pohjattoman surulliseksi, se että minusta tuntuu lähes aina lähtevän palanen pois kun olen muiden seurassa. Joidenkin harvojen kanssa se on pienempi, joskus vähän isompi, mutta aika usein tuntuu että haihdun ihan kokonaan ja jäljelle jää vain kuori. Ja sitten aina huomaan, miten seuran lähdettyä tarvitsen pienenpienen hetken jona muutun takaisin omaksi itsekseni, se on pelottavaa. Lohduttavat äänet, voi miten ne tulevat tarpeeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti