18.6.2011

tunnetko jo syksyn merkin

Harmaa taivas ja harmaahko mieli. Kun astuin ulos kahvilasta sateesta kiiltelevälle kadulle, viereisen liikkeen ovesta leijaili tämä kappale. Minä jäin siihen seisomaan, annoin silmien hitaasti liikkua sateisessa maailmassa, ja taas tuli sellainen surullisenonnellinen, onnellisensurullinen olo. Teki mieli kuiskata kaikille ohi kulkeville että katsokaa nyt miten kauniissa kummallisessa ainutlaatuisessa hetkessä te olette juuri nyt, osana kaikkea maailmankaikkeuden mennyttä ja nykyistä ja tulevaa, huomaattehan sen. Huomaanhan sen.



Kaduilla tuntuu usein olevan tärkeää asiaa minulle, siitä pidän kovasti.
♥ roosa klo 0.39.00

2 kommenttia:

  1. petra18. kesäkuuta 2011 klo 12.52

    voi noissa 60-luvulla ja aiemmin tehdyissä kappaleissa on jotain ihan omaa taikaansa, pidän erityisesti sen ajan englanninkielisestä musiikista. istuin viime viikolla puistossa penkillä jonka vieressä katusoittaja soitti ensin fly me to the moonin ja sitten strangers in the nightin (taisi sekin tykätä sinatrasta :>), ja minä päädyin tyhjentämään melkein koko lompakkoni sisällön sille. (ja sitten vielä ihmettelen, että miksei minulla ole koskaan rahaa!)

    (tyhmää, kun kommentoin sinulle niin harvoin. usein, oikeastaan aina kun kirjoitat, löytäisin sanottavaa ja vaikka mitä, mutta olen silti ihan hiljaa. kaikki kirjoittamasi kuulostaa usein niin tutulta että hämmennyn ja sitten tulee se surullinen olo, vaikka kertoisitkin iloisista asioista. en ole oikein löytänyt syytä sille. ehkä se on vain minun tapani reagoida melkein kaikkeen. (sekin on kyllä ajatuksena aika surullinen.))

    (hassu, sekava kommentti, jossa on liikaa sulkuja.)

    mutta niin, katusoittajista vielä, ne tekevät minut hirveän onnelliseksi. niitä kuunnellessa syntyy juuri sellaisia hetkiä, joina taivas on liikkumaton ja lumoavan sininen ja joina seuraa ulkopuolisena mutta onnellisena maailman liikkumista eteenpäin. ja silloin se maailma on hirveän kaunis.

    VastaaPoista
  2. roosa19. kesäkuuta 2011 klo 3.04

    ! voi jos tietäisit miten monta kertaa olen kirjoittanut sulle kommentin ja sitten pyyhkinyt sen kaiken pois vain. ollaan ehkä vähän hassuja.
    kiva että nyt kommentoit, hyvinkovin kiva.

    mutta voi ei, ei saa tulla surulliseksi. tai no, sinisen surulliseksi saa tulla, aina välillä. harmaan surulliseksi ei. sovittu? :>

    (hassua, sekavaa ja liikaa sulkuja, kuulostaa ihan minulta. jos voisin niin kirjoittaisin varmaan kaiken sulkujen sisään, tuntuu että niissä voi sanoa tärkeitä asioita joiden pelkää olevan hölmöjä ja leikkiä, ettei niiden ole tarkoitus olla niin tärkeitä)

    ja voi, sinatra-soittaja kuulostaa ihanalta. noissa sävelmissä tosiaankin on jotain taikaa, minulle tulee aina mieleen sellainen tanssi joka on onnellinen mutta silti merkki jonkin loppumisesta, kun kaikki se onni leijailee siinä samalla jo jonnekin taivaisiin, tavoittamattomiin, mmm. oi katusoittajat, niillä on tapana värittäen pelastaa harmaat hetket (niin kuin musiikilla yleensäkin, mutta sillä lailla spontaanisti yllättävästi se pelastaminen on joskus ihan hurjan ihmeellistä).

    :>

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)