i'm building a sill to slow down the time

Kaksi hajamielistä kuvaa, toinen viime talvelta, pimeältä illalta jolloin istuin pitkän matkan auton takapenkillä, kuuntelin musiikkia ja piirtelin jäiseen ikkunaan, ja toinen viime viikolta. Bon Iver näköjään kuuluu sellaisiin päiviin joina ajan kuluminen tuntuu mahdottoman surulliselta. Hups vain ja hetki on kadonnut ikuisiksi ajoiksi, taas ja taas ja taas.

Ja voi, tämä kuuluu myös, aina. We pray and suspend the notion that these lives do never end.

and all that I want
and all that I need
and all that I got
is scattered like seed
and all that I knew
is moving away from me

and all that I know
is blowing like tumbleweed.

Sadie oli Joanna Newsomin koira, se rakasti noutaa käpyjä ja järsiä luita, mutta myös haudata niitä rakkaimpia pieniä juttuja maan alle tulevien, parempien päivien varalle, sellaisten joina luu ehkä maistuisi vieläkin paremmalta tai joina olisi joku, joka jaksaisi leikkiä kävyillä sen kanssa. Sitten se kuoli, ja kävyt ja luut jäivät maan alle. Haurasta, kaikki. So dig up your bone, exhume your pine cone, my Sadie.

(Sinulta pitäisi kieltää kaikki tuollaiset ajatukset, ystävä sanoi eilen aurinkoisella joen rannalla, kun kerroin millä tilastollisella todennäköisyydellä 20-vuotias tyttö kuolee ennen seuraavaa syntymäpäiväänsä (olen piristävää piknik-seuraa). Ei oikeastaan, ei ainakaan kokonaan. Ne saa arvostamaan hetkeä niin paljon ja kovasti, vaikka se sitten tekisikin joskus vähän kipeää.)