now there's no leaving new york

Viimeksi kun istuin kahdeksan tuntia lentokoneessa, en katsonut yhtään elokuvaa tai tv-sarjaa tai mitään. Sen sijaan tuijottelin välillä ulos ikkunasta, kuuntelin Sufjan Stevensiä ja kirjoitin yhdeksän sivua tekstiä, ajattelematta oikeastaan mitään mutta tuntien kaiken. On mennyt kolme kuukautta, mutta olen uskaltautunut lukemaan ne sivut vain muutaman kerran, koska pelkään että niiden taika katoaa. Kaikilla kerroilla olen kuitenkin tullut niistä pulppuavan onnelliseksi. Voi kaunis, vaikea, täydellinen New York.

Viimeisenä iltana ennen lähtöpäivää istuimme Staten Islandin lautalla. Oli melkein keskiyö ja ulkona myrskysi, niin myöhään ja sellaisella säällä lautalla oli vain muutama turisti ja jonkin verran uinuvia paikallisia. Siellä hiljaisen lautan sisällä, Manhattanin valot ikkunan naarmuisen lasin, sadepisaroiden ja viiltävän tuulen takana, oli kaikki maailman rauha. Se näkyi näissä kahdessa ranskaa puhuneessa kauniissa ihmisessä, minun oli ihan pakko ottaa niiden heijastuksesta salaa kuva (ei ne varmaan pahastuisi). Kaunein rauhallinen rakkaus.

Ja kun yhden toisen onnellisen päivän iltana seisoin täydessä metrossa ja 10 Mile Stereon kertosäkeen kohdalla juna kiihdytti täyteen vauhtiin, siinä hetkessä oli kaikki. Kaikki. Oli suunnattoman iso universumi ympärillä ja minä juuri siinä, oikealla paikalla, kiitämässä ilman halki. Silmät kiinni mutta samalla avoimempina kuin koskaan, ne näkivät ihan joka suuntaan. Oh what a beautiful view, if you were never aware of what was around you. (...and it is true what you said, that I live like a hermit in my own head. But when the sun shines again, I'll pull the curtains and blinds to let the light in.) 




tear a moment from the days that carry us on forever. 
Sitten tuli viimeinen päivä, kovin sateinen sellainen, ja neljä ja puoli tuntia, joiden ei pitänyt riittää yhtään mihinkään mutta jotka sitten riittivätkin juuri sopivasti täydellisyyteen. Oli Greenwich Avenuen Starbucks ja one tall hot chocolate with whipped cream, please ja hymyilyttävien postikorttien kirjoittelua sateen ropistessa ikkunoihin (parhaan ystävän korttiin piirsin taas hölmön Harry Potterin, niin kuin aina, tsih, se tykkää matkailla),

, siellä soi Feist ja Fleet Foxes ja Beck ja siellä olin paljosti onnellinen, ja niin olin silloinkin kun lähdin sieltä kevyin jaloin ja täysin sydämin I Feel It All kuulokkeissa (ja onni taisi näkyä, koska vastaan kävellyt nainen hymyili minulle leveästi ja sanoi you look so cute ja sitten minun hymyni oli vielä leveämpi ja sydän vielä täydempi ja jalat vielä kevyemmät).

Ja ne kevyet jalat veivät vielä kerran levykauppaan. Siellä kaiuttimista kuului goodbye, Ruby Tuesday, ja pienessä suuressa maailmassani oli kaikki hyvin, kaikki pikku palaset loksahtaneina toisiinsa (kerrankin). Still I'm gonna miss you. 

(There's no time to lose, I heard her say 

Catch your dreams before they slip away
Dying all the time,

lose your dreams and you will lose your mind,
ain't life unkind.)