Tänään olen
itkenyt pienesti ja samalla nauranut aika hysteerisesti aasialaisen ravintolan lounasbuffetin ääressä (koska on niin outoa ettei paras ystävä kohta enää olekaan aina noin kahden kilometrin päässä minusta, ja koska tänä kesänä me ei ensimmäistä kertaa vuosiin pyöräilty vaivalloisesti tuntia umpinaisen metsän läpi meidän rantaan, ei muka keretty. Miten niin ei, tyhmät me.)
istunut vaivaantuneessa tunnelmassa rantakahvilassa, miettinyt miten paljon inhoan pakotettua jutustelua ja miten surkean huono olen siinä ja kaivannut hetkeä kuulokkeet korvilla ja silmät kiinni
kivunnut pimenevässä illassa pitkän laiturin kaiteen päälle ja katsellut kaupungin valoja ja kuuta ja laivojen mastoja
kiikkunut puistossa tähtitaivaan alla, niin kuin sovimme kesän alussa tekevämme, kovaa ja korkealla, ja katsellut pimeässä jäniksiä ja siilejä
kuunnellut illalla autossa Beach Housea kovalla samalla kun katulamput lipuivat ohitse sumussa
Onni on pienen pienissä hetkissä, voi kun siitä osaisi pitää kovempaa kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti