Tänään: pitsaa, kokista, neljä jaksoa Cold Feetiä (ja pian lisää), suklaata. Ja sitten iso iso pelko, elämän pelko. Maailman ailahtelevaisin ja epävarmin tyttö ei osaa tehdä päätöksiä, ei yhtään. Niitä on silti pakko tehdä ja sitten niiden kanssa on elettävä vaikka mieli muuttuu vähintään kahdeksan kertaa päivässä. Mutta ei se mitään, ei se ihan totta mitään.
Mikä auttaa? Modest Mousen The Moon and Antarctica. Ihan aina! Kuinka monta kertaa olenkaan saanut sen avulla palasen mielenrauhaa takaisin. Tai edes uskon siihen, ettei juuri nyt haittaa että pelkää. Yhdeksännellä luokalla, kun yksi Saksikäsi Edwardin näköinen poika pyysi tulemaan vierailulle ja oli sellainen olo, että jotain yhdeksäsluokkalaiselle valtavan isoa saattaa alkaa, ja alkoikin. Kymmenillä alakuloisilla kävelyillä ankeilla kaduilla, kun olo oli kaikista yksinäisin. Silloin kerran penkillä kirjaston edessä, kun odotin tuntematonta poikaa joka halusi viedä minut kaakaolle, poikaa josta muistan vain The Queen Is Dead-paidan ja sen, miten puhuttiin pienessä kahvilassa Smiths-levyjen parhausjärjestyksestä. Lukemattomina kertoina omassa huoneessa peiton alle hautautuneena elämä-ahdistuksesta kärsien. Ihan äsken kodin viereisillä teillä, kun maisemat näyttivät kauniimmilta kuin ikinä, nyt kun täältä on lähtemässä ja kun koti on muutenkin pikkuhiljaa hajoamassa pieniksi murusiksi eikä kai ikinä tule ennalleen.
Everyone's afraid of their own lives. If you could be anything you want I bet you'd be disappointed, am I right? Tärkein, rakkain levy ikinä ja varmaan sen tärkein ja rakkain kappale. Why fight this?
Nyt voi jo kuunnella tätä ja muistella eilistä, kun Jori Sjöroos käveli ohitseni Suvilahdessa ja sai hymyilemään isosti. Ja katsella ikkunasta, miten aurinko laskee omenapuun lehtien takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti