Belle and Sebastian - The Life Pursuit
Monta vuotta tietoisesti kartoin Belle and Sebastiania. En edes tiedä kunnolla miksi - se vain taisi kuulua yhtyeisiin, jotka ovat varmasti tosi hyviä, mutta... . If You're Feeling Sinister oli ainoa levy joka löytyi iPodistani (ja sitä onkin kuunneltu parin vuoden aikana kovasti), mutta perusteellisempi kuuntelu ei alkanut ennen kevättä 2010. Silloin Fold Your Hands Child, You Walk Like a Peasant eksyi käsiini kirjaston musiikkiosastolta ja pysyi niissä niin kauan kunnes kirjaston uusimispalvelussa luki tylysti "uusimisraja ylitetty". Kun keväällä pääsykoepänttäyksen välissä päivän ainoa aidosti ihana hetki oli Women's Realmiin tanssiminen omassa huoneessa uudestaan ja uudestaan, oli syvemmällä rakkaudella jo jalka vahvasti oven välissä. Women's Realm - Family Tree - There's Too Much Love on muuten varmaan kivoin levynlopettajakolmikko ikinä. Pus.
Sitten eräänä loppukevään päivänä hymy levisi yhden tytön kasvoille: The Life Pursuit oli saapunut kirjaston kokoelmiin! Ja sieltä se löysi tiensä minun huoneeseeni, jossa se edelleen nököttää cd-soittimen vieressä. Tosin ei enää kauaa, koska tänään uusimispalveluun ilmestyi taas tyhmä "uusimisraja ylitetty"-teksti. Anyway, The Life Pursuit on aika tosi kiva, ja muistan siitä kesäkuun alun: vapauden ja elämänilon, kun ei ollut enää mitään velvollisuuksia. Miten se soi koko ylioppilasjuhlapäiväni ajan huoneessani ja teki minut aina iloiseksi vaikka vieraiden kanssa oli välillä vähän vaikea olla. Honey, loving you is the greatest thing, I get to be myself and I get to sing.
Angus and Julia Stone - A Book Like This
Tämä vuosi on ollut hassusti biisikolmikoiden aikaa. Jotkut levyt ovat nimittäin nousseet keskinkertaisuudesta ihanuuteen sillä, että niissä on jossain kohtaa Ihan Mielettömän Ihana kolmen biisin putki. Ja tässäpä taas yksi: Wasted - Just a Boy - Bella. Aah! En keksi parempaa kolmikkoa kuvaamaan kesän auringonlaskuja. Alkukesästä kävin usein auringonlaskukävelyillä ja -pyöräilyillä, kotona ja mökillä ja kaupungilla. Kuulostaa siis ihan tältä:
otettu yhdellä pyöräilyllä mökin läheisillä hiekkateillä.
Kuuntele vaikka.
sydän.
Midlake - Bamnan and Slivercork ja The Trials of Van Occupanther
Joskus kesäkuun alussa olin myös vähän surullinen. Mietin elämää ja sitä, otanko tarpeeksi riskejä vai kuljenko aina samoja polkuja. Mihinkään radikaaliin en vielä ryhtynyt, mutta pieniin tekoihin kyllä: yhtenä päivänä poikkesin tutulta lenkkitieltä hämärälle metsäpolulle. Ihan vaan katsomaan mitä siellä on. Siellä oli tosi kaunista mutta lopulta se polku vaan jatkui ja jatkui mystisesti, hyttysiä oli vähän liikaa ja päässäni alkoi vilisemään ajatukset kaikenlaisista raiskareista ja karhuista jotka vähintään aiheuttaisivat minulle ikuiset traumat. Lopulta käännyin takaisin kotiin päin koska aloin epäilemään etten pian muistaisi enää mistä olen tullut. Ja jostain syystä laitoin ennestään itselle tuntematonta Midlakea soimaan ja kappaleeksi valikoitui ihan nimensä perusteella Head Home. Siellä minä juoksin puiden oksien välistä tunkeutuvien auringonsäteiden läpi ja olin vähän peloissani ja pääni täytti kaunis, kaunis musiikki. No one seems to be around, they must have all gone off without me again. I think I'll head home...
Joskus kesäkuun loppupuolella olin myös tosi surullinen. Ihmissuhde oli solmussa ja elämä tuntui aika inhottavalta enkä pitänyt itsestäni kovinkaan paljon. Siihen lattanaan ja kamalaan olotilaan ei tuntunut sopivan oikein mikään musiikki. Paitsi Midlake. Oli kaunista kävellä turran sydämen kanssa pitkin hiekkatietä peltojen keskellä ja kuunnella Bamnan and Slivercorkia, samoja kappaleita aina uudestaan. Ja tuijottaa vaan tyhjyyteen kun tuntui ettei asiat enää ikinä tule hyviksi. He Tried To Escape oli sen olon täydellisin kuvaaja. Se kuulostaa minulle niin kovin surumieliseltä että sitä on pakko rakastaa. Mmh. Midlake päivisin ja Twin Peaksin ensimmäinen tuotantokausi öisin, niillä selvisin.
On the foggiest day he decided not to stay.
Mumford and Sons - Sigh No More
"Täydellinen levy rikkinäiselle sydämelle", kirjoitin kesäkuun lopussa päiväkirjaani. Ja niin totisesti on! Lohduton ja lohduttava yhtä aikaa, kuitenkin enemmän lohduttava. Kaikki alkoi siitä kun eräänä päivänä päädyin istumaan monta tuntia putkeen koneella ja katsomaan Little Lion Manin videota ja itkemään melko lohduttomasti. I really fucked it up this time, didn't I my dear? Se tuntuu nyt kovin ylidramaattiselta, mutta silloin olotila lähenteli maailmanlopun fiilistä. Kalastin koko levyn veljen koneelta ja se osoittautui ihanaksi, ihanaksi. En malta odottaa loppuelämää tämän levyn kanssa - tulevat sydämen rikkoutumisetkaan eivät nyt tunnu niin kamalalta ajatukselta.
But I will hold on hope.
Kesäkuu päättyi maailman ihanimpaan mökkiviikonloppuun jolloin löysin pitkästä aikaa täyden mielenrauhan (ja muutaman viikon tauon jälkeen auringonlaskupyöräilyt Angus and Julia Stonen kanssa, ah) sekä heti sen jälkeiseen Parhaaseen Maanantaihin: Arcade Fire Senaatintorilla, sen jälkeinen maailman paras olo ja yöbussissa auringonlaskun katselu jolloin ajattelin: en halua kuolla ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti