Eilen täytin ja palautin vihdoin paperit jotka vievät minut johonkin uuteen. Ja eilen muistin taas miten paljon rakastan tulevaa kotikaupunkiani, muistin sen vihdoin kun tulevaisuuden pelko höllensi otettaan minusta. Hei taas Helsinki, olet aika ihana.
Minä vietin aikaa lempilevykaupassani, hymyilin leveästi levyhyllyille ja tunsin itseni hieman höpsöksi mutta se ei haitannut. Ainakin viisi minuuttia pohdin, minkä Arcade Firen Suburbsin kannen valitsisin. Päätökset ovat vaikeita. Kun kaupassa soiva biisi vaihtui ihanaksi, sellaiseksi joka sopii Tärkeän Levyn ostamisen taustalle, minä menetin 19,90 euroa ja sain tilalle potentiaalista Rakkautta. Aika hyvä diili, sanoisin.
Päivän täydellisin hetki oli sekin Iso-Roobertinkadulla, voi rakkaalla Iso-Roobertinkadulla. Oli penkki keskellä katua, varjossa puun alla. Oli hymyilevät ihmiset vastakkaisella terassilla. Oli puun lehtien välistä pilkistävät auringonsäteet. Minä katsoin taivaalle, katsoin vastapäätä ylhäällä olevaa kaunista tiilikerrostaloa jonka eräässä ikkunassa näkyi kummallista väriä hehkuva lamppu, katsoin kenkiäni jotka rummuttivat maata. Sitten korvani, pääni, sydämeni täyttyivät The Pains of Being Pure at Heartin Higher Than the Starsista. Ensin kerran, sitten toisen, kolmannenkin. Joissain hetkissä kaikki vaan on täydellistä, ihan kaikki. Kuten rastamies ja käkkärätukkainen nainen terassilla, pieni aidan takaa kurkistava koira, uusi levy laukun sisällä, puukenkien kopina kiveä vasten. Ja musiikki, ihana musiikki.
Kolme minuuttia ja 50 sekuntia taivaallista pop-täydellisyyttä. Kohdassa 2:01 sydämeni paisuu aina onnesta, kaikesta ihanasta. Minua ei haittaisi yhtään, jos pimenevät syysiltani olisivat jotain tällaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti