The National on taas yksi bändi joka oli pitkään kategoriassa "tiedostan, en jaksa tutustua". Harmillista, mutta toisaalta hyvä. En nimittäin vaihtaisi enää mihinkään yhdistelmää Barcelona + The Nationaliin rakastuminen. Heinäkuun alussa lähdin siis ystäväni kanssa Barcelonaan, muutaman päivän seikkailulle. Kaupunki oli paahtavan kuuma ja mielettömän kaunis.
Meidän hostellihuoneessa oli maailman kovimmat ja muhkuraisimmat patjat, sama (ellei pahempi) paahtava kuumuus kuin ulkona ja melutaso jossain ylemmissä sfääreissä. Siellä oli hieman hankala nukkua, joten ainakin tunti jokaisesta yöstä meni kuulokkeet päässä. Ja kuten aina matkoillani, halusin kuunnella jotain mikä ei muistuta mistään muusta, jotain uutta. Jostain syystä ensimmäisenä iltana valinta osui Boxeriin joka oli nököttänyt kuuntelemattomana iPodissa jo kuukausia. Joka yö sama: kuuntelen vielä kaksi biisiä, ehkä sitten nukuttaa niin paljon ettei jumalaton moottorin pärinä haittaa. Ei nukuttanut, levy meni joka yö alusta loppuun. Ja se sopi täydellisesti, ihan täydellisesti. Ison, koko ajan elävän kaupungin yöhön jonne on kovin helppo kadota muilta näkymättömäksi. You get mistaken for strangers by your own friends, when you pass them at night under the silvery, silvery citibank lights. Levyn ensimmäiset kuusi kappaletta on minulle kokonaisuutena ihan täydellisyyttä, hurjan hurjan ihanaa.
Viimeisenä iltana lähdin yksin kävelylle. Osasin kävellä kaduilla jo ilman karttaa ja löysin tieni Passeig de Gràcialle joka oli niin elossa että oli pakko vain hymyillä kamalan leveästi. Se oli kuin unta, unta hidastuksella, ja muistan kaiken: rinkan ja koiran kanssa kerjänneen parrakkaan pojan jolle annoin euron, pienen tytön joka otti digikameralla itsestään kuvaa niin, että sen hymyilevä naama näkyi pienessä kameran ruudussa, vastaan tulevan puheensorinan josta saattoi erottaa kymmeniä kieliä. Miten seisoin liikennevaloissa, nojasin lyhtypylvääseen ja vain ihailin maailmaa. Valot vaihtuivat vihreäksi mutten liikkunut, ihmiset ja autot valuivat ohitseni mutta minä pysyin siinä. Silloin maailma minun hieman rikkinäisen, välillä kaiken vaaleanpunaiseksi värjäävän, kameran läpi näytti tältä:
Ja koko ajan soi The National. Muistan varmaan ikuisesti sen tunteen kun astuin hostellin ovesta kadulle korvissani Fake Empire, ensimmäistä kertaa muhkuraisen hostellisängyn ulkopuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti