Elämä on usein vähän vaikeaa. Sen huomaa esimerkiksi siitä, että viettää ensin ystävän kanssa monta tuntia, mutta huomaa olevansa äärettömän helpottunut ja kummallisen paljon onnellisempi, kun pääsee istumaan yksin autoon ja kääntämään musiikin kovalle, kovalle, kovalle. Elämässäni on ehkä yksi ihminen jonka kanssa on täydellisen helppo olla, ja se vähän huolestuttaa joskus. Onneksi se yksi katsoi tänään kanssani taas Golden Girlsiä, jota katsoessa on aika mahdotonta olla kovin huonolla mielellä.
Moi, mikä täällä soi?, uskaltauduin ensimmäistä kertaa kysymään poikkeuksellisen ihanalta kuulostavassa levykaupassa noin kuukausi sitten. (Vuosia selvisin sillä, että kuuntelin hetken intensiivisesti sanoja ja kirjoitin ne puhelimen muistiin ja sitten googlasin kotona, koska levykaupan myyjille puhuminen tuntui vähän liian hurjalta. Edistys on hyvästä.)
Vastaus oli uusi Delay Trees ja voi, se on kovin rakastettavaa. Niin kuin elämäkin, kaikesta huolimatta, pelottavan rakastettavaa.
Don't lose your belief
Not now
Not now
Not now.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti