everyone wants to be found

Eilen olin ensimmäistä kertaa koko viikossa hetkessä, josta en kaivannut yhtään minnekään muualle. Diskopallon alla, tanssimassa sydäntä ulos. Siitä on kohta tasan vuosi kun koin jotain aika hurjaa: tunsin vahvimmin ikinä että olen omassa paikassa, jossain missä vaan tuntuu tosi hyvältä eikä miltään muulta. Se paikka oli Tavastian tahmainen lattia, silloin soi The Curen Just Like Heaven, ja yksi tyttö tanssi tennareissa violettien valojen loisteessa. Lauantaidiskot on rakkautta. Jos huonon tanssi-illan merkki minulle on jäykkyydestä kipeä selkä, hyvästä kertoo kipeät jalat, joiden kävelykyvyttömyyden tosin huomaa vasta ulos kadulle astuessa, ei koskaan aikaisemmin. Tänään aamulla huomasin tennareissani jopa verta, ja jalasta löytyi iso haava, mutta eilen en tuntenut mitään pahaa. Maailmassani ei ollut sitä. Ei, kun Boys Don't Cry, 1901, Last Night, Heartbeat ja Dancing With Myself soi.

Ja äsken näin rakkaimmista rakkaimman elokuvan kauniissa ihanassa elokuvateatterissa, hupsusti nauravan miehen edessä istuen. Kaupunki näytti sen jälkeen niin kauniilta että kävelin hetken päämäärättä Au Revoir Simonen kanssa ja vähän aikaa oma nykyhetki vaikutti enemmän kuin riittävältä. Se on kuitenkin se ainoa mitä minulla on. I don't want to lose myself, it's a whisper, it's a funny thing. Taidan pitää kaupungista kaikkein eniten sunnuntai-iltaisin, kun maailma pyörii hitaasti mutta on silti elossa, rauhallisella tavalla. Sekoittelee teetä pienillä lusikoilla pehmeästi valaistuissa kahviloissa ja kävelee kaduilla vähän normaalia rauhallisemmin askelin.

You're not hopeless.