Kummallisin viikko varmaan ikinä. Yhtä aikaa kuin sekunti ja ikuisuus. Oikeastaan se tuntuu nyt unelta, unelta johon sisältyy kamalan pitkä aika mutta jota lopulta uneksi vain pienen pienen hetken.
Aina on tuntunut irralliselta, muttei ehkä koskaan ihan näin paljon. Olen tuijottanut tyhjyyteen tavaratalon miestenosaston kauluspaitojen viereisillä nojatuoleilla, juonut isoja teekupillisia kahvilan nurkassa hajamielisesti vihkoon piirrellen, harhaillut tunteja päämäärättä pitkin kaupungin katuja. Katsellut ihmisiä jotka tuntuvat tietävän minne ovat menossa, jotka ei varmaan koko ajan kyseenalaista sitä, miksi ne on juuri tässä juuri nyt.
On vähän pelottavaa miten helposti saan täysin sattumanvaraiselta ja ahdistavalta tuntuvaan hetkeen tarkoituksen kun vaan laitan kuulokkeet korville. Ehkä huijaan itseäni, mutta kai tärkeintä on että kestän nykyhetkeä paremmin, jopa rakastan sitä. Pääsen hetkeen sisälle.
Vaikea selittää sitä tunnetta kun kävelee isossa hämärtyvässä kaupungissa yksinäisenä ja näkymättömänä kaduilla joita rakastaa, pistäen kaiken ympärillä tapahtuvan merkille. Jotakuinkin tältä se taisi tuntua. Tiedänpä jo kappaleen josta tulen ikuisesti muistamaan sen eksyneimmän olon, kun kaikki on muuttumassa ja elämä niin kovin epämääräistä.
Mutta some things never change, onneksi. Viikon ihanin hetki taisi olla hetki levykaupassa. Taas minä hymyilin typerän näköisenä levyhyllyille, vilkuilin salaa muita levyostoksille tulleita, löysin etsimäni mutta vitkuttelin vielä maleksien hitaasti ympäri pientä tilaa. Siellä soi The Divine Comedy jonka tunnistin varmuudella vasta kun At the Indie Disco alkoi soimaan. Silloin hymyilin niin leveästi että oli pakko kääntää selkä kaikille muille (eli kivalle myyjälle ja yhdelle keski-ikäiselle sedälle). She makes my heart beat the same way as at the start of Blue Monday.
Tässä aika lailla tiivistyy kaikki elämän kivoimmat jutut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti