please don't be afraid, no matter how much out there scares you so

Olen yrittänyt pidätellä typeriä lannistuneita kyyneleitä Kampin rumalla aukiolla, ja ollut koko päivänä rauhallinen pelkästään Rikhardinkadun kirjaston katosta roikkuvien valkoisten ruusujen alla, ja nyökytellyt hyväksyvästi vanhasta keltaisesta kirjasta löytyneelle kohdalle: 

Vaivani ei parane vaan syöpyy yhä syvemmälle. Öisin tunnen oloni rauhallisemmaksi, missä olenkin. Olen yksin, mutta yksinäisyys sopii minulle kuin vanha pesty ja pehmeä paita. Voin vetää sen ylleni, ja se tuntuu oikeastaan vain virkistävältä. 

 (On vain kovin kyllästyttävää ja väsyttävää ja arveluttavaa että se tuntuu aina vaan virkistävältä.)

Mutta eilen joku jolla oli hätkähdyttävän samanlainen käsiala kuin minulla oli kirjoittanut yliopiston ruokalan vessan oveen strange things will happen if you let them, ja minun suosikkikatusoittajani (aina vihreään pukeutuvan pitkähiuksisen nokkahuilunsoittajan ohella) olivat jälleen palanneet Stockmannin viereen niin kuin joka elokuu, unohdun aina kuuntelemaan heitä pitkiksi pitkiksi ajoiksi. Minä nojasin seinään ja viereeni seisahtui hymyilevä mummo, ja me molemmat pidimme kovasti (mutta nyt he kyllä voisivat jo soittaa hieman klassista, mummo tosin sanoi lopuksi).