Eteläkärjessä kevään ensimmäisen (ja liian jäisen) mehujään kanssa
Greenwich Villagessa, kun satoi ja kengät kastuivat läpimäriksi (ja kaduilla oli rakkautta)
Williamsburg Bridgen alla, jossa kuuntelin rakkaus-kappaletta ja mietin sitä onnellista videota jossa kauniit ihmiset tanssivat siihen jossain päin Brooklynia (ja sitten tanssin vähän itse)
Jossain pilvien yllä, kun mieli oli yhtä aikaa kovin onnellinen ja kovin surullinen, ja ikkunasta näkyi ensin tähdet ja kuu ja sitten hitaasti nouseva aurinko
Sitä voisi kuvitella, että New York kuulostaisi joltain nopeatempoiselta ja surisevalta. Mutta minun New York, ensimmäisellä kerralla se kuulosti eniten Iron & Winelta. Ja tällä kertaa, Sufjanilta. Se kaupunki rauhoittaa minut. Sydän oli turta ja lukossa eikä päästänyt mitään sisään, mutta lopulta tuli jotain puhdistavaa, täydellisyyden palasia, ja se avautui täysin. Yksi palanen: astua metron rappusista Manhattanin kadulle ja kuulla Chicagon alun viulut ja kaikki ja sitten pysähtyä, katsoa ylös korkeuksiin, ajatella että ihmeellinen maailma, hymyillä, lähteä kävelemään vailla päämäärää.
Lentokoneessa, kun olin jo lähellä Suomea, luin loppuun kirjan jonka rivien takia itkin useammin kuin minkään aiemmin lukemani. Ja viimeiset rivit minä ymmärsin täydestä sydämestäni, ne sopivat siihen hetkeen täydellisesti.
Kun nyt illalla ajattelen sitä sydän ja vatsa yhtenä hyytelönä, mietin että tällaista elämä ehkä onkin: paljon murhetta mutta myös kauneudentäyteisiä hetkiä, jolloin aika muuttaa luonnettaan. Ihan kuin sävelet tekisivät aikaan aukon, niin että se pysähtyy ja siirtyy ikään kuin toisaalle vaikka on täällä - ja niin "ei ikinä" onkin "aina".
Niin, se mikä on kadonnut iäksi on oleva täällä aina.
Ei hätää, Renée, minä en tapa itseäni enkä tuikkaa tuleen yhtään mitään.
Sillä sinun muistoksesi minä etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä.
Kauneutta tästä maailmasta.
-Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Niin, juuri niin.
it was for freedom
from myself and from the land.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti