today will be better, I swear

Rakastan kovasti dokumentteja, kaikkein eniten ihan tavallisista arkisista elämistä kertovia joissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, mutta joissa kuitenkin on kokonaisia maailmoja. Jo monta vuotta sitten opin, että mitä unettavammaksi ja tylsemmäksi meidän pienen kaupungin paikallislehden arvostelija dokumenttia kuvaili, sitä varmemmin rakastin sitä.

On kaksi kaikkein rakkainta: kuusituntinen Country Boys (jossa kuvattiin kolmen vuoden ajan kahta Yhdysvaltojen eteläisellä maaseudulla asuvaa poikaa ja jonka toivoin jatkuvan ikuisesti) ja 51 Birch Street (joka kertoi hurjan sympaattisen dokumentaristin vanhemmista niin lämpimästi, että lumouduin täysin).

DocPointista valitsin melkein sokkona katsottavaksi The Kids Grow Up'in. Vasta kun kummallisen tutun näköinen dokumentaristin isä tuli valkokankaalle, tajusin että kyseessä on sama perhe kuin 51 Birch Streetissä - ja siis myös sama tekijä, Doug Block, joka oli vielä paikalla ja jutteli yleisön kanssa (ja oli ihan yhtä sympaattinen kuin elokuvissaankin). Yllättävin ja ilostuttavin juttu pitkään aikaan.




Ja se dokumentti, se oli itkettävä ja naurattava, suloinen ja katkeransuloinen, uskomattoman henkilökohtainen ja sydäntäpuristavan kaunis. Ennen kaikkea se oli täynnä niin lämpimiä ihmisiä ja ihmissuhteita, että salista ulos astuessa maailma oli ihan pakosti taas kauniimpi kuin sinne sisään astuessa. Ja sitten pitkästä aikaa harhailin kameran kanssa niin että se tuntui oikealta, onnelliselta, ja hymyilin muun muassa

luistinradalle, jossa soi Ei itketä lauantaina
 

sydämelle ja leivänpaahtimelle, jotka oli liimattu liikennevalotolppaan

 ihmisille ohi lipuvien raitiovaunujen ikkunoissa

ja valoille pimeydessä.



Tämä päivä kuulosti tältä, lohdulliselta.