Tänään on ruma päivä. Yksi kaunis hetki oli, silloin kun en jaksanut enää kävellä vaan istahdin kirjakaupan penkille ja satuin tarttumaan edessäni olevaan Charles Bukowskin runokirjaan. Yksi runoista kiinnitti huomion nimellään, Uneksimatta. Sitten katosin hetkeksi ympärilläni olevasta ihmisiä kuhisevasta kaupasta ja uppouduin runon kymmeniin riviin, ne olivat harvinaisen sydäntäsärkeviä ja osuvia . Dreamlessly. Suren ja pelkään joka ikistä päivää, jona tunnen olevani sellainen, joista tuo teksti kertoo. Niitä päiviä ei ole usein, ei todellakaan, mutta tänään juuri oli, ehkä enemmän kuin koskaan.
"each day,
each night,
there are more of them
in the subways and
in the buildings and
in the parks
they feel no terror
at not loving
or at not
being loved"
Vain yksi kappale kuulostaa minun turtuneimmalta, kamalimmalta harmaaltani ja pysyy silti kauniina, vuodesta toiseen. I don't need to see, I don't see how you see out of your window, I don't need to see, I'll paint mine black.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti