Ensin olin loputtoman itsetietoinen ja surkea, niin kuin aina kun olen yksin kivojen ihmisryhmien keskellä (= hyvin usein)
sitten musiikki alkoi, ja niin kuin aina kivoimmilla keikoilla minä pystyin vain hymyilemään leveänleveästi tai huojumaan silmät kiinni
ja liian pian tuli viimeinen kappale ja se oli niin täydellisen sopivainen ja tarpeellinen että en tiennyt pitikö itkeä vai hymyillä (tein ehkä hieman kumpaakin).
step out into the light, the light.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti