On hieman hankalaa. Silti olen ollut pienesti onnellinen ainakin: suklaakonvehdeista (etenkin siitä yhdestä, jonka sisältä paljastui hyvää mansikkavaahtoa, life is like a box of chocolates jne), pojasta joka soitti kitaraa ja antoi minulle sen kupista glögiä, polvisukista, kaupungin katujen (ja jopa epämääräisen lähiöostarin) ylle ripustetuista jouluvaloista. On ollut muutaman viikon Clinging to a Scheme-dieetti (miinus Heaven's On Fire, koska ihan liian onnellista) ja alakulo, mikä alkoi väsyttää ja eilen illalla päätin että tästä päivästä tulee hyvä. Ja se aika lailla onnistui, olen hyvä sulkemaan silmäni kaaokselta.
Sama resepti toimii aina: hyppy ensimmäiseen ratikkaan (tällä kertaa hassun vanhanaikaiseen), joka yleensä sattuu menemään juuri sinne minne pitää, muutaman askeleen päähän levykaupasta. Siellä oli kiva myyjä, joka ei varmaan arvaa, miten iloiseksi voi saada tytön hymyilemällä ja kehumalla sen kassalle tuomaa levyä hyväksi.
Minun paikkani on kivasti valaistun kahvilan ikkunapöytä, tänään kädessä kuppia kahvia kermalla, tai no todenmukaisemmin kermaa kahvilla. Siellä mietin, että jos omistaisin kahvilan, siellä olisi kaikkein lämpimin valaistus ja siellä soisi kaikkein lämpimintä musiikkia: paljon Belle and Sebastiania ja Camera Obscuraa ainakin. Ja ihan varmasti tämä, koska se on ehkä onnellisin kappale minun maailmani onnellisimmalta levyltä:
Kahvilani ikkunasta voisi näkyä samaa kuin tänäänkin, ainakin Harry Potteriksi pukeutuneita ihmisiä (koska niitä katsoessa on ehkä vähän pakko hymyillä, etenkin kun näkee seitsemän Harry Potter-poikaa samassa ryhmässä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti