vaan aloin pelätä kaikkea mitä on ollut ja kaikkea mitä tulee olemaan ja muutuin menneen ja tulevan puristuksessa pieneksi ahdistusmytyksi
mutta sitten sain musiikin takaisin, sellaisen joka kuulostaa tasan oikealta eli: valoihin puetulta kaupungilta, kaiken epävarmuuden hyväksymiseltä, varovaisesti heräävältä onnelta
ja kun harhailin hämärtyvässä illassa kaupungin kimaltavimpaan kahvilaan ja korvissa laulettiin taas kerran oudon suloisesti soivat kellot kappelin ja tajusin tulleeni vahingossa kahvilaan nimeltä Kappeli,
ensimmäistä kertaa päiviin maailma ympärillä ei ollut puristava, huonosti istuva paita, vaan iho jossa elän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti