minä seisoin Töölönlahdella ja katselin eteeni missä vettä ei erottanut ilmasta, oli vain utuista vaaleanharmaata
ja keskellä harmautta ui joutsen joka näytti leijuvan painottomana ilman läpi
ja minä muutuin samanlaiseksi, leijuin läpi sumun
korvissa maailman pehmein Sufjan jota rakastan niin että toisinaan sattuu,
välillä kauneus tiivistyy, vähän kuin kosteus vesipisaraksi jonka keskelle jään mykistyneenä,
voi mikä on tämä elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti