ja tällaisia, että nojaan pään raitiovaunun ikkunaan, katselen suurensuuria taivaasta leijailevia lumihiutaleita ja paisun höpsöstä onnesta, kun lumi kohoaa ikkunan kohdatessaan ylöspäin ja raitiovaunu liukuu eteenpäin ja miten täydellisen hassua onkaan olla olemassa.
Villi ei-mitään, se juuri. Ensin ei-mitään ja sitten kaikki, ei-mitään ja samalla kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti