Sunnuntai-iltaisin kaupunki on minun. Tänään se oli puettu niin moniin valoihin että en voinut lakata hymyilemästä, kun katselin korkeuksiin ja pakkanen oli suloisen pienesti pureva ja ikkunaan oli ilmestynyt kimalteleva huurteinen silta jolla seisoi pieniä kauriita. Ja tyhjä taksi lipui hitaasti tyhjillä kaduilla ja kauneimmassa kahvilassa ruskeassa valossa siivosi verkkaisesti jostain kaukaa tullut mies ja apteekissa neljä valkotakkista työntekijää lojui raukeasti tuoleilla ja nauroi keskenään. Sitten oli keskiyö ja katsoin taivaalle toiveikkaana, jospa siellä olisi sellaisia pilviä joista tipahtelisi lumihiutaleita. Ei siellä ollut, mutta oli tähtiä, miljoonia tähtiä. (Tämä aika vuodesta, oh.)
Tämä on minun lumisademusiikkia, mutta ne kimaltelevaiset kuuset Stockmannin ja Akateemisen välissä välkkyivät tänä iltana ihan tämän tahtiin. Nojasin kylmään kiviseinään ja henkäisin syvään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti