Pitkästä aikaa löysin sellaisen oikein kauniin ja rauhallisen paikan, löysin sen kun kipusin auringon laskettua harmaan pään kanssa korkean kukkulan laelle. Siellä oli puinen penkki jolle istahdin, ja sitten aika tuntui pysähtyvän. Kaukana vasemmalla oli kultaa hehkuva kaupunki, siellä pikkuruinen valkoinen kirkko joka kohosi muiden rakennusten keskeltä, ja mietin hymyillen kaupunkia ja jokaista kaunista vanhaa kerrostaloa siellä, niitä joiden ikkunoista tulvii kaduille lämmintä valoa ja joissa on pakko asua aika onnellisia ihmisiä, toivottavasti. Vapaus on elää pientä elämää keskellä suurta kaupunkia.
Ja kaukana oikealla nousivat ilmaan lentokoneet, yksi toisensa perään loputtomana virtana. Zoomasin mielessäni yhteen niistä, näin ikkunoista jännittyneinä kurkkivat lapset ja raukeat herrat sanomalehtiensä kanssa. Mietin että se on yksi onnellisimmista hetkistä, kun nousee maasta ja kohoaa pilviharsojen läpi.
Kukkulalla tuuli kovasti, ja se tuuli puhalsi pois pään sisäisen harmauden. Tilalle tuli violetteja pilviä, tähtiä ja lentokoneita. Niin ja musiikkia, tällaista yöllisen universumin kuuloista. (Tässä sellainen Cassette 2012-henkinen sanoma, maailmanloppu ei pelota nyt kun olet siinä, sellaisesta taidan pitää ihan erityisen paljon.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti